Pelkään kadottavani sanani.
Että se, mitä minussa joskus oli, katoaa, koska ajan päivittäin hissillä lasitalon ylimpiin kerroksiin, joissa tuhansittain armeijoittain heidän sanojaan kulkee kauttani, istun ja olen väline ja siinä kaikki. Käsiäni tarvitaan, mutta minun sanoistani ei kukaan tiedä.
Lasitalon ulkopuolella loputtomasti nuoria vanhoja pitkiä pätkiä tyhmiä viisaita pukuherroja tyhjäntoimittajia postinjakajia bussikuskeja skeittareita streittareita punkkareita feissareita lokkeja lastenvaunuäitejä puliukkoja pullomummoja kerjäläisiä karjalaisia juoksee junaan ja junasta ulos. Luovin ohi, luovin välistä. Haluaisin löytää täältä tarinan alun tai päätepisteen, mutta täällä on vain keskikohtia, välivaiheita, toisilla asemilla alkaneet tarinat rynnistävät uusiin juniin. On olemassa vain eteenpäin. Minä luovin sivuitse, väistelen juoksevia ja toivon oman tarinani alkavan.
Sinulla on edelleen sanasi. Joskus ne vain nukkuvat, mutta eivät ne koskaan katoa kokonaan.
VastaaPoista