Herään iltayöstä. Minua odotetaan, mutta kesken jääneestä unesta on tullut elmukelmu jonka läpi en pysty repimään itseäni iloisten meluisten ihmisten klubille. Istun sohvalla ja kuuntelen, kun kaupunki humisee. Täällä sisällä humina on ystävällistä: kaupunki hengittää. Yhtä aikaa sisään ja ulos. Ehkä sietäisin melua paremmin, jos oppisin itsekin humisemaan. Jos oma huminani hummmmmmm kuuluisi kaiken aikaa kaiken takaa, ehkä en hukkuisi joka päivä kadulla tungokseen tuuppimiseen kiljumiseen karjumiseen riehumiseen räminään kolinaan pärinään ja siihen miten kaikki yrittävät huutaa metelin yli muistuttaakseen itseään ja kaikkia muita omasta olemassaolostaan: MINÄ! MINÄ TÄSSÄ! Huutaa omalla äänellään, huutaa kävelemällä muita päin väistämättä, huutaa skeittamalla väkijoukkoon, huutaa pysähtymällä keskelle ruuhkatietä taivastelemaan, huutaa olemalla erikoistyyppi jota kukaan ei voi huomaamatta ohittaa. Ja kun kaupungissa on miljoona huutavaa erikoistyyppiä, on ahdasta ja melu kamala.
Jos oppisin humisemaan hummmmmmmmm, ehkä silloin vain hengittelisin ja humisisin, ehkä silloin en väsyisi näin.
Inhon väreet kulkevat lävitseni, kun ajattelenkin, että olisin muuttamassa kiireisempään enkä hiljaisempaan paikkaan. Suosittelen maisemanvaihdosta; sinussa ei ole mitään vikaa.
VastaaPoista