Tuntematon suuruus

Ruokavälitunnilla lautasen äärellä haaveilin, että
kun olisin aikuinen,
tulisin käymään vanhassa koulussani
ja olisin kasvanut niin pitkäksi, että pääni osuisi ruokalan kattoon
ja kaikki hämmästyisivät:
oi kuinka suuri ja ihana hänestä onkaan tullut!


Kun minusta sitten tuli aikuinen,
tein kaikkeni kutistuakseni mahdollisimman pieneksi.

Kaupunki humisee

Herään iltayöstä. Minua odotetaan, mutta kesken jääneestä unesta on tullut elmukelmu jonka läpi en pysty repimään itseäni iloisten meluisten ihmisten klubille. Istun sohvalla ja kuuntelen, kun kaupunki humisee. Täällä sisällä humina on ystävällistä: kaupunki hengittää. Yhtä aikaa sisään ja ulos. Ehkä sietäisin melua paremmin, jos oppisin itsekin humisemaan. Jos oma huminani hummmmmmm kuuluisi kaiken aikaa kaiken takaa, ehkä en hukkuisi joka päivä kadulla tungokseen tuuppimiseen kiljumiseen karjumiseen riehumiseen räminään kolinaan pärinään ja siihen miten kaikki yrittävät huutaa metelin yli muistuttaakseen itseään ja kaikkia muita omasta olemassaolostaan: MINÄ! MINÄ TÄSSÄ! Huutaa omalla äänellään, huutaa kävelemällä muita päin väistämättä, huutaa skeittamalla väkijoukkoon, huutaa pysähtymällä keskelle ruuhkatietä taivastelemaan, huutaa olemalla erikoistyyppi jota kukaan ei voi huomaamatta ohittaa. Ja kun kaupungissa on miljoona huutavaa erikoistyyppiä, on ahdasta ja melu kamala.

Jos oppisin humisemaan hummmmmmmmm, ehkä silloin vain hengittelisin ja humisisin, ehkä silloin en väsyisi näin.

Alku

Pelkään kadottavani sanani.
Että se, mitä minussa joskus oli, katoaa, koska ajan päivittäin hissillä lasitalon ylimpiin kerroksiin, joissa tuhansittain armeijoittain heidän sanojaan kulkee kauttani, istun ja olen väline ja siinä kaikki. Käsiäni tarvitaan, mutta minun sanoistani ei kukaan tiedä.

Lasitalon ulkopuolella loputtomasti nuoria vanhoja pitkiä pätkiä tyhmiä viisaita pukuherroja tyhjäntoimittajia postinjakajia bussikuskeja skeittareita streittareita punkkareita feissareita lokkeja lastenvaunuäitejä puliukkoja pullomummoja kerjäläisiä karjalaisia juoksee junaan ja junasta ulos. Luovin ohi, luovin välistä. Haluaisin löytää täältä tarinan alun tai päätepisteen, mutta täällä on vain keskikohtia, välivaiheita, toisilla asemilla alkaneet tarinat rynnistävät uusiin juniin. On olemassa vain eteenpäin. Minä luovin sivuitse, väistelen juoksevia ja toivon oman tarinani alkavan.